Vai onks aatonaatonaattoo olemassa? Ja onkse nyt? Vai mikä nyt on? Vai onks mitää muuta ku tavallinen tiistai?
Oli miten oli, mutta nyt on taas aika päivitellä kuulumisia kohtalaisen tauon jälkeen. Virman pikkarit eli pikkujoulut tuli ja meni. Tuli syötyä, JUOTUA ja keilattua oikein olan takaa erittäin hyvässä seurassa. Ilta oli täydellisyyttä hipova koska päädyttiinpä sitä myös yökerhoon tarkastamaan Jyppilän silmänilo - jota muuten riitti!!! Miksi ilta ei kuitenkaan ollut täydellinen ? No koska meikäläinen hiihteli tietysti tyylilleen uskollisena buutseissa koko illan ja pilkun jälkeen kiiruhtaessani taksille liukastuin lähes peilijäisellä kävelykadulla, jolloin polveni muljaantui yhteen suuntaan ja nilkka toiseen korvia vihlovan rusahduksen siivittämänä. Totesimpa hetken tähtitaivasta katseltuani että "vittu muuten tällä jalalla ei sitten pojat kävellä metriäkään, nilkka ei pidä yhtään". Päivystykseen siis.
Kovin en hyvää palvelua saanut nimeltä mainitsemattoman Jyväskylän kaupungin sairaalassa, mutta olin kuitenkin jo takaisin hotellihuoneessa klo 8 tiistaiaamuna! Viikko siis on heiluttu tyylikkäiden kävelykeppien kanssa ja koitettu työntää mökkihöperyyskohtauksia sivummalle päällimmäisistä ajatuksista. Joskus se onnistuu paremmin kun toisinaan. Onneksi huomenna (jo!!!!) pääsee omalle lääkärille, joka ehkä osaa jopa kertoa mulle mikä mun nilkassa on. Sitten voipi alkaa suunnitella hieman tulevaisuutta ja sitä miten nilkan kanssa lähdetään eteneen.
Sainpa tosta mökkihöperyyden välttämisestä ajatuksen kertoa teille hieman viimeaikaisista ajatuksistani tuolla pääkopan uumenissa, joihin on olennaisesti liittyneet rakkaus, usko ja toivo. Nimittäin viime lauantain (joka oli mulle aivan äärimmäisen raskas päivä..... :´((((((((( ) jälkeen olen joutunut oikein muistutteleen itteeni siitä että uskoa ei kait saisi menettää. Vaikka vaikeeta se kyllä on. Aina on toitotettu siitä, että kaikki hyvät teot palkitaan tai että muita ihmisiä pitää kohdella kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Itse olen parhaani mukaan pyrkinyt noudattamaan näitä ohjeita elämässäni. Mutta tässä vaiheessa, kun omasta elämästä on kadonnut kaikki mikä on ollut tärkeää ja kurapaskaa sataa kerta toisensa jälkeen tonnikaupalla niskaan, on usko näihin ikivihreisiin sanontoihin alkanut horjua.
Kuinka paljon yksi ihminen kestää tätä kakkaa? Sitä tuntuu tulevan tasasesti mun perheen kaikille jäsenille. Tai sitten musta vaan tuntuu siltä kun oma elämä on perseellään ja sen jatkaminen tuntuu turhalta. Pelottaa että mä en koskaan enää tule olemaan onnellinen. Tai kykene antamaan kenellekään sitä mahdollisuutta tehdä mua onnelliseks, koska olin luottanut sen tehtävän vain yhden ihmisen hoteisiin. On vaikeeta olla rakastamista rakastava ihminen yksin. Kaikki karvakorvat siellä varmaan nyt ajattelee -itseni mukaanlukien - että itsensä rakastamisesta kaikki lähtee. Joo, toki. Ja kyllä mä rakastankin itseäni. Mutta vasta sillon mä tunnen olevani elossa kun mulla on joku jota mä saan rakastaa. Ja kun mä nään, että se toinen nauttii, niin mä tunnen jotain mun sisällä ja sillon mä olen todella mä. On vaikeeta olla yksin kun ajattelee näin. Osaisko joku kertoa, onko mun onnellisuussarake jo tullut täyteen?
Huomenta vaan. Kannattaa varoa vähän sitä kuolan valumista sinne näppiksen väliin, se ei oikein tykkää kosteudesta. Ajattelin vaan kun mun pohdintani ja suurensuuret ajatukset saattaa väsyttää ihmisen aikalailla... :-)
Nyt on aika alkaa vetäytyä iltapuuhiin ja kohtapian nukkumaan jo. Huomenna on aatonaatto ja sitten aatto, jolloin saan Wandan kotiin. Mulla on sitä lurjusta niin kauheen kova ikävä......
Hyvää joulua kaikille teille, ketä siellä toisessa päässä on. Viettäkää se rakkaidenne parissa ja nauttikaa siitä että saatte rakkautta osaksenne ja antaa sitä eteenpäin. Sillä sitten kun sitä ei ole, sitä kaipaa enemmän kun mitään muuta.
H
Oli miten oli, mutta nyt on taas aika päivitellä kuulumisia kohtalaisen tauon jälkeen. Virman pikkarit eli pikkujoulut tuli ja meni. Tuli syötyä, JUOTUA ja keilattua oikein olan takaa erittäin hyvässä seurassa. Ilta oli täydellisyyttä hipova koska päädyttiinpä sitä myös yökerhoon tarkastamaan Jyppilän silmänilo - jota muuten riitti!!! Miksi ilta ei kuitenkaan ollut täydellinen ? No koska meikäläinen hiihteli tietysti tyylilleen uskollisena buutseissa koko illan ja pilkun jälkeen kiiruhtaessani taksille liukastuin lähes peilijäisellä kävelykadulla, jolloin polveni muljaantui yhteen suuntaan ja nilkka toiseen korvia vihlovan rusahduksen siivittämänä. Totesimpa hetken tähtitaivasta katseltuani että "vittu muuten tällä jalalla ei sitten pojat kävellä metriäkään, nilkka ei pidä yhtään". Päivystykseen siis.
Kovin en hyvää palvelua saanut nimeltä mainitsemattoman Jyväskylän kaupungin sairaalassa, mutta olin kuitenkin jo takaisin hotellihuoneessa klo 8 tiistaiaamuna! Viikko siis on heiluttu tyylikkäiden kävelykeppien kanssa ja koitettu työntää mökkihöperyyskohtauksia sivummalle päällimmäisistä ajatuksista. Joskus se onnistuu paremmin kun toisinaan. Onneksi huomenna (jo!!!!) pääsee omalle lääkärille, joka ehkä osaa jopa kertoa mulle mikä mun nilkassa on. Sitten voipi alkaa suunnitella hieman tulevaisuutta ja sitä miten nilkan kanssa lähdetään eteneen.
********************
Sainpa tosta mökkihöperyyden välttämisestä ajatuksen kertoa teille hieman viimeaikaisista ajatuksistani tuolla pääkopan uumenissa, joihin on olennaisesti liittyneet rakkaus, usko ja toivo. Nimittäin viime lauantain (joka oli mulle aivan äärimmäisen raskas päivä..... :´((((((((( ) jälkeen olen joutunut oikein muistutteleen itteeni siitä että uskoa ei kait saisi menettää. Vaikka vaikeeta se kyllä on. Aina on toitotettu siitä, että kaikki hyvät teot palkitaan tai että muita ihmisiä pitää kohdella kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Itse olen parhaani mukaan pyrkinyt noudattamaan näitä ohjeita elämässäni. Mutta tässä vaiheessa, kun omasta elämästä on kadonnut kaikki mikä on ollut tärkeää ja kurapaskaa sataa kerta toisensa jälkeen tonnikaupalla niskaan, on usko näihin ikivihreisiin sanontoihin alkanut horjua.
Kuinka paljon yksi ihminen kestää tätä kakkaa? Sitä tuntuu tulevan tasasesti mun perheen kaikille jäsenille. Tai sitten musta vaan tuntuu siltä kun oma elämä on perseellään ja sen jatkaminen tuntuu turhalta. Pelottaa että mä en koskaan enää tule olemaan onnellinen. Tai kykene antamaan kenellekään sitä mahdollisuutta tehdä mua onnelliseks, koska olin luottanut sen tehtävän vain yhden ihmisen hoteisiin. On vaikeeta olla rakastamista rakastava ihminen yksin. Kaikki karvakorvat siellä varmaan nyt ajattelee -itseni mukaanlukien - että itsensä rakastamisesta kaikki lähtee. Joo, toki. Ja kyllä mä rakastankin itseäni. Mutta vasta sillon mä tunnen olevani elossa kun mulla on joku jota mä saan rakastaa. Ja kun mä nään, että se toinen nauttii, niin mä tunnen jotain mun sisällä ja sillon mä olen todella mä. On vaikeeta olla yksin kun ajattelee näin. Osaisko joku kertoa, onko mun onnellisuussarake jo tullut täyteen?
Huomenta vaan. Kannattaa varoa vähän sitä kuolan valumista sinne näppiksen väliin, se ei oikein tykkää kosteudesta. Ajattelin vaan kun mun pohdintani ja suurensuuret ajatukset saattaa väsyttää ihmisen aikalailla... :-)
Nyt on aika alkaa vetäytyä iltapuuhiin ja kohtapian nukkumaan jo. Huomenna on aatonaatto ja sitten aatto, jolloin saan Wandan kotiin. Mulla on sitä lurjusta niin kauheen kova ikävä......
Hyvää joulua kaikille teille, ketä siellä toisessa päässä on. Viettäkää se rakkaidenne parissa ja nauttikaa siitä että saatte rakkautta osaksenne ja antaa sitä eteenpäin. Sillä sitten kun sitä ei ole, sitä kaipaa enemmän kun mitään muuta.
H
0 kommenttia:
Lähetä kommentti